Aina voi parantaa #3

 Aina voi parantaa #3

Kolmas kerta toden sanoo! Niin mekin luultiin. Oltiin suunniteltu tää kyseinen retki täydelliseksi, nyt me onnistutaan, ei unohdeta mitään eikä aleta säätämään. Kahden edellisen, joskin kaoottisen kerran jälkeen oltiin “konkareita”. Osattiin varautua kaikkeen, pukeutua lämpimästi ja olla rauhallisia. Kuinkas todellisuudessa kävikään?

Tyynen itsevarmasti, vailla mitään jännitystä pakkasimme kamat ja lähdimme kohti tuttua, ei niin turvallista metsää. 100% luotto. Kaikki on mukana. Nuudelit, vesi, trangia, lettutaikina, muut varusteet. Jes. Lauhkea talvinen aamu, hiihtoloman viimeisiä päiviä ja saataisiin viettää ne upean, vihdoin onnistuvan retken parissa. Toppavaatteet päällä, reput selässä lähestyimme perinteistä kohdettamme. Sää oli kuitenkin muuttunut viime kerrasta ja lumi oli jotenkin tosi outoa. Päätettiin siis etsiä uusi, parempi paikka päivän leirille, jotta kaikki menisi putkeen. Harhailimme noin 30 minuuttia viiden metrin säteellä original paikasta, aivan hiessä lumikinoksissa ja painavien tavaroiden kanssa. Kaikki tämä vaiva osoittautui kuitenkin pian turhaksi, kun päätettiin asettua täsmälleen samaan paikkaan kuin edellisillä kerroilla. Retkipatja (joka viime kerralla oli kastunut läpi) vuorattiin vielä vedenpitävällä retkeily alustalla, trangia ja muut tavarat laitettiin jäätymiseltä suojaan omille alustoille, aurinko paistoi eikä kylmyydestä ollut tietoakaan. Kaikki siis oli mennyt juuri niin kuin suunniteltiin. 

Tapamme mukaan hieman säädeltiin, kun kasasimme tavaroita toimivaksi “päiväleiriksi” metsään. Ollaan juuri alettu paistamaan lettuja. Trangian liekki toimii moitteettomasti, letut paistuu, taikinaa riittää ja on erittäin mukava olla. Kunnes. Vesimies nauraa basic jollekin leijonan jutulle, mutta muuttuu yhtäkkiä mietteliään näköiseksi. Hän punnitsee hetken, onko hän oikeassa ja pamauttaa: “*leijona se kermis jäi sinne jääkaappiin”. Leijona jähmettyy niille sijoilleen. Kaiken piti olla täydellistä. Ja noin vain, yhdessä hetkessä se kaikki valui pois, kuin lettutaikina kaksi viikkoa sitten trangiaan. Kokeneina erämiehinä letut ilman kermavaahtoa eivät tulleet kuuloonkaan. Aloimme suunnitella strategiaa. Hanska pois, puhelin käteen ja soitto äidille. Toiveikkaan näköisinä ajatellaan jo hetkeä, kun leijonan äiti kurvaa viereen ja ojentaa kermavaahdon suoraan meille, ei maksaisi pienintäkään vaivaa. Poks. Kupla rikki. Ei onnannut. Diiliä ei tullut, eikä me voitu vain jäädä nuolemaan näppejämme. Leijona vetää kengät jalkaan ja lähtee juoksemaan 200 metrin päähän kotiin, vesimies jää kuin nalli kalliolle trangian kanssa, jota ei osaa käyttää, paistamaan lettuja. Parasta on se, että leijona oli viimeksi sanonut pokkana, että se trangia räjähtää. Kaiken lisäksi vesimies jää keskelle julkista aluetta tien viereen jättimäisen tavarakasan kanssa. Jes. Miltä tapahtumat näyttivät kummankin näkökulmasta tästä eteenpäin:

Leijona

Lähden päättäväisen näköisenä juoksemaan, suunnistaja kun olen ja mietin, “kyl tää tästä tää päivä voi vielä pelastua”. Yritän mennä usain bolt vauhdilla, koska en halua edes nähdä tilannetta, jossa joku tuttu näkee vesimiehen yksin tien vieressä paistamassa lettuja. Viimeinen vilkaisu oli jo liikaa. Juoksen metsän halki kohti portaita, jotka johtaisivat päätielle. Flashback pelottavista lapsista kummittelee mielessäni, mutta en anna sille valtaa. Nyt on pakko olla nopee. Noh portaat päättävät olla eri paikassa, joten joudun etsimään niitä liiankin kauan. Melkein turhaudun. Kun vihdoin pääsen päätielle on neljän kerroksen talvivaatteissa niin sairaan kuuma, että alan riisumaan itteäni. (ei sitä miltä tää kuulostaa uskokaa meitä) Pariskunta katsoo minua oudosti, kun viiletän kaksi toppatakkia kädessä tulipunaisena ja intohimoa puhkuen. Koti näkyy jo horisontissa. Naapurit odottavat pihalla, en välitä. Pakko saada kermis. On paahtavan kuuma. En välitä. Pakko saada kermis. Astun sisään puuskuttaen ja äitini vuorostaan katsoo minua oudosti. Olen juuri ryntäämäisilläni jääkaapille, kunnes kuulen seuraavat sanat: “leijona sun pikkuveli on just lähössä tuomaan sitä kermavaahtoo teille, että mitä ihmettä SÄ täällä teet?” Sydämeni jättää lyönnin väliin ja alan täyttyä turhautumisesta. Koko tämä matka periaatteessa turhaan. En välitä. PAKKO SAADA KERMIS!!. Riuhtaisen jääkaapin auki, tartun kermikseen, koska pakko saada se, ja lähden viipottamaan vielä lujempaa ärsytyksen voimalla kohti metsää. Ainoa ajatus, joka estää luovuttamasta on se, miten tyhmältä vesimies siellä metsässä näyttää tällä hetkellä. Jes. Sillä mennään. 

Vesimies

Leijona katoaa kuusten lomaan. Olisi tehnyt mieli huutaa, ettei tarvita sitä kermistä, mutta tiedän sen olevan valetta. Olisin myös halunnut huutaa, että tuu takasin mä lähden, koska mitä kermiksen nimeen mä voin tehdä tän rikkinäisen trangian kanssa jos se räjähtää. Samalla tajuan kuitenkin, etten tosiaankaan olisi lähtenyt juoksemaan kermistä, ei riitä  kunto eikä...mikään muukaan. Katson orvon näköisenä ympärilleni ja kohtaan vahingossa jonkun random koiranulkoiluttajan katseen. Siinä fleece päällä, paistinlasta kädessä. Kyllä se oli kaunis hetki. Ei ikinä ennen mua oo katsottu tolla tavalla mun elämässä. Huokaisen syvään. Pakko tää on jotenkin hoitaa. Alan sitten siinä kaikkien keskellä, julkisesta autotiestä n. 10 metrin päässä paistaa lettuja. Joka toinen minuutti katson kaihoisasti suuntaan, jonne leijona pitkine jalkoineen katosi ja toivon, että hän tulisi jo takaisin. Joka toinen minuutti taas spekuloin tilanteita, joissa joku tuttu tulee vastaan ja katsoo mua. Ja mitä olisin siinä kohtaa tehnyt? Ei, en haluu aatella sitä. Järjestelen vähän tavaroita ajankuluksi, kunnes tajuan taas jotain. Ei herranjestas. Meillä ei oo aterimii mukana. Välitön soitto leijonalle. Ootan pelastavani tilanteen, ettei tarvitsisi tehdä uutta reissua. Poks. Kupla poksahtaa kauas pois. Sankarimme ei sitten tietenkään vastaa puhelimeen. Voin sanoa, että turhautumisen tunne oli erittäin suuri. Siinä sitten on helppo jatkaa letunpaistoa, kun tietää, ettei aterimia ole, ja yks ei vastaa puhelimeen (soitin n. 8 kertaa). Noh ei voi mitään. Sentään saadaan kermis. Syödään sitten kepeillä.

Vaikka leijona ei vastannutkaan puhelimeen, vesimies onnistui löytämään sitten kuitenkin “unohtuneet aterimet”. Tässä kohtaa varmaan miettii, että ne oli varmaan jossain tosi oudossa paikassa, hautautunu lumeen tai jossain repun sivutaskussa. No ei. Nehän on ollut koko ajan vesimiehen nenän edessä trangian vieressä, että sellainen keissi. Kuitenkin loppu hyvin, kaikki hyvin. Leijona palaa kermis mukanaan, ja kertoo turhasta reissusta, samalla vesimies sanoo, että oli kyllä viiminen kerta kun unohdetaan jotain. Tämän jälkeen kaikki meni suhteellisen mallikkaasti, mitään muuta mainitsemisen arvoista ei tapahtunut. Aluksi vähän ärsytti, mut hei. Oli meillä sentään lettuja ja kermis.

Nämä eräjorma seikkailut olivat tältä erää tässä mutta, MUTTA ollaan jo suunniteltu, että tehdään näistä reissuista myös summer edition. Silloin tosin olisi tarkoituksena mennä oikeasti keskelle metsää, jossa ei voi lähteä kotiin hakemaan kermavaahtoa. Nää reissut on ollu yksiä talven kohokohtia, joita aina odotettiin. Myös näiden kirjoittaminen on ollut super hauskaa, kun kaikki käänteet on muistunut uudelleen mieleen. Plus ei malteta oottaa kesää, kun yritetään nostaa nää retket uudelle tasolle( oikeesti yritetään). Kahden viikon päästä starttaa uusi postaussarja, aiheen näette sitten silloin. Ole välillä yhtä typerä kuin me, koska se on ihan hauskaa ja muista tehdä asioista, jotka tekee sut onnelliseksi, koska sä elät oikeesti vaan kerran :3 (muista lukee myös aina voi parantaa #1 ja #2)

-leijona ja vesimies